ST-nousuinfarktin hoidossa on vielä parantamisen varaa
Tutkimus neljän sairaanhoitopiirin hoitokäytännöistä
Lähtökohdat
ST-nousuinfarktin hoidoksi suositellaan sepelvaltimoiden välitöntä pallolaajennusta suonten avaamiseksi. Mikäli infarktin oireiden alusta on kulunut alle kolme tuntia, voidaan harkita liuotushoitoa pallolaajennuksen vaihtoehtona. Monissa maissa on kehitetty kattavia logistisia hoitoketjuja hoitoviiveiden minimoimiseksi.
Menetelmät
Vuonna 2005 tehdyssä prospektiivisessa tutkimuksessa tarkasteltiin ST-nousuinfarktin hoidon toteutumista neljän sairaanhoitopiirin alueella. Tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon ST-nousuinfarktipotilaita hoidettiin puolen vuoden aikana, mikä oli potilaiden demografinen profiili, mitä tutkimuksia potilaille tehtiin ja minkälaisia hoitoviiveitä esiintyi.
Tulokset
Sairaalahoitoon tuli 60 ST-nousuinfarktipotilasta 100 000 asukasta kohden vuodessa. Potilaiden iän mediaani oli 71 vuotta. Keskimääräinen hoitoon hakeutumiseen kulunut aika oli 75 minuuttia oireiden alusta. Viive oireen alusta ensimmäiseen hoitokontaktiin oli omatoimisesti sairaalaan hakeutuneilla miltei kaksi kertaa niin pitkä kuin ambulanssin kuljettamilla. Potilaista 63 % hoidettiin pelkällä liuotushoidolla, ja jonkin akuuttivaiheen reperfuusiohoidon sai 82 % potilaista. Hoitosuositusten mukainen liuotushoito käynnistyi 30 minuutin sisällä EKG-diagnoosista 36 %:lla potilaista ja vastaavasti välitön pallolaajennus 90 minuutin sisällä joka neljännellä potilaalla.
Päätelmät
Tutkimuksessa mukana olleissa sairaanhoitopiireissä reperfuusiohoito toteutui kohtuullisen hyvin. Ensisijainen hoitomuoto oli liuotushoito, mikä ei vastaa kansainvälisiä hoitosuosituksia. Reperfuusiohoitoa annettiin suositusten mukaisessa aikataulussa selkeästi alle puolelle potilaista.
ST-nousuinfarktin tärkein akuutin vaiheen hoitotoimenpide on tukossuonen nopea avaaminen. ST-nousuinfarktin akuuttivaiheen hoidossa on viime vuosina otettu käyttöön primaarinen pallolaajennus. Siinä pallolaajennus yhdistetään usein stentin laittoon ilman edeltävää liuotushoitoa. Viive oireiden alusta suonen aukeamiseen vaikuttaa potilaan ennusteeseen (1,2,3). Kansainvälisten hoitosuositusten mukaan sepelvaltimoiden pallolaajennus on suositeltava suonen avaamiseen tähtäävä hoitomuoto (4). Mikäli infarktin oireiden alusta on kulunut alle kolme tuntia, voidaan harkita liuotushoitoa pallolaajennuksen vaihtoehtona. Silloinkin on otettava huomioon liuotushoitoon liittyvä aivoverenvuotovaara (5). Monissa maissa on kehitetty kattavia paikallisia tai laajempiakin logistisia hoitoketjuja hoitoviiveiden minimoimiseksi (6,7,8,9,10).
Vuonna 2004 käynnistettiin Tampereen yliopistollisen sairaalan (TAYS) erityisvastuualueella (ERVA) Sosiaali- ja terveysministeriön tukema hanke, jonka tarkoituksena oli tehostaa sydänpotilaan akuuttia tutkimusta ja hoitoa. Hankkeeseen osallistui erityisvastuualueen viidestä sairaanhoitopiiristä neljä. ST-nousuinfarktin esiintyvyyttä ja hoidon toteutumista selvitettiin STEMI 2005 -tutkimuksella. Se tehtiin neljän sairaanhoitopiirin kaikissa sairaaloissa, joissa hoidetaan ST-nousuinfarktipotilaita. Tavoitteena oli selvittää, kuinka paljon mainittuja potilaita hoidetaan neljän sairaanhoitopiirin alueella puolen vuoden aikana, mikä on näiden potilaiden demografinen profiili sekä miten potilaita tutkitaan ja hoidetaan.
Aineisto ja menetelmät
Tutkimus toteutettiin TAYS:n erityisvastuualueen neljässä sairaanhoitopiirissä 1.4.- 30.9.2005 välisenä aikana. Tutkimukseen osallistuivat kaikki sairaalat, joissa hoidetaan ST-nousuinfarktipotilaita Pirkanmaan (PSHP), Päijät-Hämeen (PHSHP), Etelä-Pohjanmaan (EPSHP) ja Vaasan (VSHP) sairaanhoitopiireissä. Sairaaloita oli yhdeksän, ja ne olivat TAYS, Valkeakosken aluesairaala, Mäntän seudun terveydenhuoltoalue, Vammalan aluesairaala, Päijät-Hämeen keskussairaala, Seinäjoen keskussairaala, Vaasan keskussairaala, Pietarsaaren sairaala ja Selkämeren sairaala. Tutkimuksen aikana kyseisten sairaanhoitopiirien alueella asui yli miljoona henkilöä.
Tutkimukseen otettiin mukaan kaikki peräkkäiset ST-nousuinfarktipotilaat, jotka tutkimusaikana hakeutuivat sairaalahoitoon ja täyttivät sisäänottokriteerit. Kaikilta potilailta pyydettiin kirjallinen tai suullinen suostumus tutkimukseen osallistumisesta. PSHP:n eettinen toimikunta antoi luvan tutkimuksen suorittamiselle.
Sisäänottokriteereinä olivat reperfuusiohoidon indikaatiot täyttävä EKG-muutos (ST-nousu tai oletettavasti tuore vasen haarakatkos) ja suurentunut sydänlihasmerkkiaineen pitoisuus. Aikaisempi angina pectoris määriteltiin joko aiemmin diagnosoituna tautina tai haastattelussa esiin tulleena tyypillisenä oireena. Kaikissa sairaaloissa oli tutkimushoitajia ja tutkimuksesta vastaavia lääkäreitä varmistamassa mahdollisimman kattavasta potilaiden sisäänotosta. Sisäänotto tutkimukseen oli mahdollista akuuttivaiheen jälkeenkin, eli päivystystilanteessa diagnosoimatta jääneet otettiin mukaan myöhemmin sairaalahoidon aikana. TAYS:ssa toimi koordinoiva tutkimushoitaja.
Potilaat jakaantuivat paikallisten hoitokäytäntöjen mukaan kolmeen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostivat konservatiivisen hoidon potilaat, joille annettiin liuotushoito harkinnan mukaan, mutta joille ei suunniteltu kajoavaa hoitotoimenpidettä akuuttivaiheessa. Toinen ryhmä oli lääkeavusteinen pallolaajennusryhmä, jonka potilaille suunniteltiin tehtäväksi pallolaajennushoito 12 tunnin sisällä liuotushoidon aloittamisesta. Kolmannessa eli primaarisessa pallolaajennusryhmässä potilaille tehtiin välitön pallolaajennus ilman edeltävää liuotushoitoa.
Osalle konservatiivisen hoitoryhmän potilaista suunniteltiin tehtäväksi invasiivinen selvitys (ja usein pallolaajennus) osana riskinarviota tai iskemian ohjaamana akuuttivaiheen jälkeen. Kaksi päätutkijaa (KN ja ME) tarkistivat jälkeenpäin niiden potilaiden sairauskertomukset, joille ei annettu liuotushoitoa eikä tehty primaarista pallolaajennusta. Syyt liuotushoidosta pidättymiseen kirjattiin. Mahdollinen muu vakava sairaus merkittiin seurantalomakkeeseen.
Tutkimuksessa mukana olleiden, sairaaloissa hoidettujen, potilaiden lukumäärä suhteessa väestöpohjaan selvitettiin. Sellaiset ST-infarktipotilaat, jotka saivat hoitoa pitkäaikaishoitolaitoksissa ilman että he olivat missään vaiheessa hoidettavina alueen sairaaloissa, eivät ole mukana luvuissa. Lisäksi luvuista puuttuvat ne, jotka menehtyivät ennen sairaalaan tuloa tai sairaalassa ennen kuin ehtivät antaa suostumustaan tutkimukseen osallistumiselle. Hoitoviiveellä mitattiin aikaa oireiden alusta akuuttivaiheen EKG-rekisteröintiin, jonka perusteella diagnoosi asetettiin.
Tilastollisiin analyyseihin käytettiin SPSS for Windows 15.0 tilasto-ohjelmaa. Jatkuvien muuttujien suhteen tulokset on esitetty mediaaneina ja kvartiilivälein (IQ), ja niiden vertailussa on käytetty t- tai U-testiä. Luokiteltujen muuttujien vertailemiseen käytettiin ?2-testiä. Tilastollisen merkitsevyyden rajana pidettiin p:n arvoa 0,05.
Tulokset
Tutkimuksessa mukana olleiden potilaiden (n = 310) perustiedot ilmenevät taulukosta 1. Väestöön suhteutettuna sairaaloissa hoidettiin 60 infarktipotilasta 100 000 asukasta kohden vuodessa. ST-nousuinfarktipotilaiden suhteellinen määrä oli suurin EPSHP:ssa (78 potilasta) ja pienin PSHP:ssa (50 potilasta) Kuviossa 1 on esitetty sairaalassa hoidettujen potilaiden määrä 100 000 asukasta kohden vuodessa ikäryhmittäin. Koko tutkimusalueella tuli hoitoon keskimäärin 1,7 ST-nousuinfarktipotilasta päivässä, väestöpohjaltaan suurimman sairaanhoitopiirin (PSHP) alueella 0,6, EPSH:ssa 0,4, PHSHP:ssa 0,3 ja VSHP:ssa 0,4 potilasta päivässä.
Sairaaloissa hoidettujen ST-nousuinfarktipotilaiden iän mediaani oli 71 vuotta (60-80 v). Sairaanhoitopiirien välillä potilaiden ikä poikkesi toisistaan: PSHP 72 (62-80 v), PHSHP 64 (54-77 v), EPSHP 70 (62-81 v), VSHP 74 vuotta (62-81 v), p = 0,02. Naisista yli puolet (57 %) oli 75 vuotta täyttäneitä (taulukko 2). Kvartiilivälein tarkasteltuna naisia oli enemmän kuin miehiä, paitsi alle 65-vuotiaiden ikäkvartiilissa. Potilaista 22 % määriteltiin monisairaiksi.
Sairaalan tai terveyskeskuksen ensiapuun potilaista hakeutui itsenäisesti 129 (42 %), kun taas ambulanssi kuljetti 181 (58 %) potilasta. Viive oireen alusta terveydenhuoltohenkilökunnan ensikontaktiin oli omatoimisesti sairaalaan hakeutuneilla kaksi kertaa niin pitkä kuin ambulanssin kuljettamilla. Omatoimisesti hakeutuneiden hoitoviive oli 120 minuuttia (40-281 min) ja ambulanssin kuljettamien 61 minuuttia (35-122 min); p = 0,002. Koko aineistossa hoitoon hakeuduttiin keskimäärin 75 minuutin (35-172 min) kuluttua oireen alkamisesta.
Potilaista 195 (63 %) hoidettiin pelkällä liuotushoidolla, 35 (11 %) välittömällä pallolaajennuksella ja 23 (8 %) lääkeavusteisella pallolaajennuksella. Kaikkiaan 70 % potilaista sai liuotushoidon. Kumpaakaan suonen avaamiseen tähtäävää hoitoa - liuotushoitoa tai pallolaajennusta - ei annettu 18 %:lle potilaista. Heistä joka neljännen kohdalla syynä avaavasta hoidosta pidättymiseen oli virheellinen EKG:n tulkinta ja ST-segmentin nousun havaitsematta jääminen (kuvio 2). Kaikkiaan 30 (15 %) potilaalle, joille liuotushoidosta ei ollut apua, tehtiin päivystysluonteinen pallolaajennus, eikä sairaanhoitopiirien välillä todettu tässä menettelyssä merkitsevää eroa.
Ambulanssihenkilökunta antoi liuotushoidon kohteessa 48 (22 %) potilaalle, ja 170 (78 %) potilasta sai sen sairaalan tai terveyskeskuksen ensiavussa. Liuotushoidon saaneilla viive oireiden alusta hoidon käynnistymiseen oli keskimäärin 153 minuuttia (90-260 min). Vastaavasti diagnoosista liuotushoidon käynnistymiseen kului keskimäärin 39 minuuttia (21-80 min). Liuotushoidon käynnistyminen 30 minuutin sisällä diagnoosista onnistui 36 %:lle potilaista. Liuotushoito aloitettiin useammin 30 minuutin sisällä EKG:n rekisteröinnistä, kun liuotushoito annettiin kohteessa eikä sairaalassa (65 % ja 29 %, p < 0,001).
Primaarisessa pallolaajennuksessa aika oireen alusta ensimmäiseen pallolaajennukseen oli keskimäärin 223 minuuttia (177-421 min) ja diagnoosista pallolaajennukseen 133 minuuttia (89-310 min). Kahdeksalle potilaalle (25 %) ensimmäinen pallolaajennus tehtiin 90 minuutin sisällä diagnoosista.
Reperfuusiohoidon tuloksellisuutta kuvaava ns. 90 minuutin EKG otettiin 51 %:lta liuotushoidon saaneista. Vastaavat luvut lääkeavusteisessa ja välittömässä pallolaajennuksessa olivat 39 % ja 26 %.
Sairaalassa tehty varhainen kliininen rasituskoe oli lähes jäänyt pois käytöstä. Se tehtiin 6 (2 %) potilaalle, mutta sen sijaan sepelvaltimoiden varjoainekuvaus tehtiin sairaalahoidon aikana 235 (76 %) potilaalle (taulukko 3).
Pohdinta
Tutkimustulokset vahvistavat käytännön työssä todetun seikan, että ST-nousuinfarktipotilaat ovat iältään vanhoja ja että heillä on usein liitännäissairauksia. Vain noin kolmasosa (36 %) kaikista tämän tutkimuksen potilaista oli työikäisiä ja naisista yli puolet oli 75-vuotiaita tai vanhempia. Potilaiden iän mediaani (71 v) oli samaa luokkaa kuin Tampereen alueella vuonna 2002 suoritetussa seurantatutkimuksessa, jossa mediaani oli 69 vuotta (11). Sairaanhoitopiirien välillä todettiin selvä, noin 10 vuoden ero ST-nousuinfarktipotilaiden ikäjakaumassa. Ero selittynee osin otantavirheellä tai satunnaisvaihtelulla, mutta todellista sairaanhoitopiirien välistä, hoitokäytännöistä johtuvaa eroa ikäryhmien välillä taudin ilmaantuvuudessa ei voida sulkea pois. Osa laitoshoidossa olevien pitkäaikaispotilaiden sydäninfarkteista saatettiin hoitaa esim. terveyskeskusten vuodeosastoilla, eivätkä nämä potilaat siten olleet mukana tutkimuksessa. Joka viidennellä potilaalla oli diabetesdiagnoosi ennestään. Erikseen ei selvitetty tuoreen diabeteksen esiintymistä.
Tutkimus osoitti myös, että kahdella kolmasosalla potilaista sydäninfarkti oli sepelvaltimotaudin ensioire, eli he joko tulivat hoitoon suoraan ensioireiden ilmaannuttua tai lyhyen epästabiilin vaiheen jälkeen. Kahdella kolmasosalla ei myöskään ollut ASA:aa käytössä ennestään ja vajaa puolet potilaista ei ollut koskaan tupakoinut.
Tutkimuksessamme lähes kolme potilasta neljästä sai liuotushoidon ja vastaavasti vain yksi potilas viidestä hoidettiin primaarisella tai lääkeavusteisella pallolaajennuksella. Toisaalta jokin reperfuusiohoito annettiin 82 %:lle potilaista, mikä taas on verrattain suuri luku. Vuonna 2004 tehdyssä Euro Heart Survey ACS II -tutkimuksessa, jossa oli yhteensä 6 385 potilasta 32 eri maasta, vain 64 % potilaista sai jonkin reperfuusiohoidon, 38 % hoidettiin primaarisella pallolaajennuksella ja 26 % liuotushoidolla (12). Ruotsin RIKS-HIA-rekisterin tiedoista vuodelta 2006 kävi ilmi, että reperfuusiohoito toteutui 40-86 %:lle ST-nousuinfarktipotilaista eri alueilla. Primaarinen pallolaajennus tehtiin 49 %:lle potilaista ja liuotushoidon osuus jäi 9 %:iin. Alle 80-vuotiaiden potilaiden ryhmässä reperfuusiohoito tehtiin Ruotsissa koko maassa keskimäärin lähes 75 %:lle ja primaarinen pallolaajennuskin noin 60 %:lle potilaista. Ääritapauksissa liuotushoitoa ei käytetä juuri lainkaan. Tsekin tasavallan rekisterin mukaan liuotushoidon sai 1 % potilaista (9).
Akuuttivaiheen hoidon painottuminen liuotushoitovoittoiseksi omassa tutkimuksessamme selittyy pitkälti sillä, että yhdessäkään mukana olleessa sairaalassa ei ollut ympärivuorokautista kardiologipäivystystä. Sairaanhoitopiirien erot hoitoryhmien välillä kuvastavat eri sairaaloiden kardiologisten yksiköiden toimintaa tutkimushetkellä. PSHP:n alueella oli iltaisin ja viikonloppuisin invasiivisen kardiologian tiimi varallaolovalmiudessa.
Noin puolelle potilaista, joille reperfuusiohoito jäi antamatta, oli lääketieteellisesti perusteltava syy pidättyä hoidosta. Niitä olivat pitkä viive oireiden alusta, nopeasti tapahtunut spontaani (tai antitromboottisen lääkityksen indusoima) EKG:n ST-nousujen resoluutio, vaikeatulkintainen EKG tai vaikea yleissairaus. Sen sijaan lopuille 28 potilaalle (9 % kaikista tutkimuksen potilaista) olisi jälkikäteen arvioituna pitänyt järjestää reperfuusiohoito. Liuotushoito oli vasta-aiheinen puolelle heistä, mutta hoitosuositusten mukaiseen kajoavaan hoitoon ei siis ryhdytty. Kynnys invasiivisen tiimin kokoon kutsumiselle on korkeampi silloin, kun ei ole toimivaa järjestelmällistä kajoavan hoidon päivystystä, varsinkin jos potilas jouduttaisiin siirtämään toiseen sairaalaan. Toisella puolikkaalla potilaista (n = 14) päivystävä lääkäri ei tunnistanut EKG:sta reperfuusiohoidon kriteerejä täyttäviä muutoksia.
Tutkimuksessamme vain vajaalla puolella potilaista arvioitiin hoidon tehoa ottamalla 12-kytkentäinen EKG reperfuusiohoidon jälkeen. Toki osa ST-nousujen korjaantumisista saatettiin arvioida sydänvalvonnan monitorointiohjelmasta. Ainakin 30-35 % liuotushoidoista epäonnistuu EKG:llä arvioituna (ST-nousun tulisi puolittua 90 minuutin kuluttua hoidon alusta).
Tutkimuksessamme 58 %:lle potilaista soitettiin hätäkeskuksen kautta ambulanssi, mutta vain 22 % liuotushoidosta toteutui kohteessa. Liuotushoidosta 78 % annettiin vasta sairaalan tai terveyskeskuksen ensiavussa. Tuore selvitys Minnesotan alueelta osoitti, että vain 40 % maaseudun ja 65 % kaupunkialueen ST-nousuinfarktipotilaista hakeutuu hoitoon hätäkeskusjärjestelmän kautta (13). Epävarmaa on, voidaanko pitkällä aikavälillä vaikuttaa ihmisten hoitoon hakeutumiseen väestötasolla esim. valistuskampanjoilla (14).
Tutkimuksessamme yhden hoitokerran aikana tehtiin varjoainekuvaus kolmelle neljästä potilaasta. Ruotsin RIKS-HIA-rekisterin vastaava osuus oli 79 %. Omassa tutkimuksessamme varjoainekuvauksen jälkeen pallolaajennus tehtiin 56 %:lle kaikista tutkimuksen potilaista. Ranskalaisessa OPERA-rekisterissä tehtiin pallolaajennus samalla hoitokerralla 71 %:lle potilaista ja Israelissa kansallisen seurannan (ACSIS 2006) mukaan 77 %:lle (www.e-med.co.il/acsis2006). EHS ACS II -selvityksessä vain 40 %:lle tehtiin pallolaajennus samalla hoitokerralla. Kuten Suomessa perinteisesti, ohitusleikkausten lukumäärä on suhteellisen suuri. Samalla hoitokerralla tehtiin leikkaus 9 %:lle, kun taas OPERA-rekisterissä vastaava osuus oli 3,1 %, Israelissa 3,7 % ja EHS ACS II:ssa 2,9 %. Päivystysluonteisesti ohitusleikkauksia tosin tehtiin vain 3 %:lle. Perinteinen iskemian osoitukseen perustuva hoitomalli on selvästi väistynyt, kliininen kuormituskoe samalla hoitokerralla tehtiin alle 2 %:lle potilaista. Ruotsin RIKS-HIA-rekisterin mukaan varhainen kuormituskoe tehtiin joka kolmannelle sydäninfarktipotilaalle 1990-luvun loppupuolella, mutta enää alle 4 %:lle vuonna 2006.
Viiveet
Viiveitä saattaa syntyä hoitoketjun kaikissa osissa alkaen potilaasta johtuvasta viiveestä. Tässä tutkimuksessa keskimääräinen hoitoon hakeutumisen viive, 75 minuuttia oireiden alusta, on yllättävän lyhyt. Keskimääräinen viive oireiden alusta liuotushoidon käynnistymiseen (153 minuuttia) oli lähes yhtä pitkä kuin Ruotsin RIKS-HIA-rekisterin vastaava viive (155 minuuttia). Kansainvälisten hoitosuositusten mukaan liuotushoidon pitäisi käynnistyä 30 minuutin sisällä diagnoosista (15). Tässä tutkimuksessa päästiin aikatavoitteeseen joka kolmannella potilaalla. Määrä lähes kaksinkertaistui, kun liuotushoito toteutettiin kohteessa. Luukkasen ym. selvityksessä potilaan luo viedyn liuotushoidon arvioitiin lyhentäneen liuotushoidon viivettä kaupunkialueella keskimäärin 73,5 minuuttia, maaseudulla ja saaristossa liuotusviiveiden erotukseksi tuli keskimäärin 120 minuuttia (16). Primaarisessa pallolaajennuksessa suositus diagnoosista ensimmäiseen pallolaajennukseen on alle 90 minuuttia, ja tämä toteutui joka neljännellä potilaalla.
Lopuksi
Tutkimus vahvisti osaltaan aikaisempia epidemiologisia havaintoja kuten sen, että ST-nousuinfarktipotilaat ovat iältään vanhoja ja että kohtaus voi tulla äkillisesti ilman aikaisempaa angina pectorista. On positiivista, että neljä potilasta viidestä sai jonkin reperfuusiohoidon, mutta toisaalta hoitoviiveiden kohdalla on selkeästi parantamisen varaa. ST-nousuinfarktipotilaiden hoidon laadun parantaminen edellyttää tarkoin sovittuja paikallisia hoitoketjuja, joiden tavoitteena on mahdollisimman yhdenvertainen hoitoon pääsy asuinpaikasta ja sairastumisajankohdasta riippumatta.
Tästä asiasta tiedettiin
- Kansainvälisten hoitosuositusten mukaan välitön sepelvaltimoiden pallolaajennus on suositeltava ST-nousuinfarktin suonen avaamiseen tähtäävä hoitomuoto.
Tämä tutkimus opetti
- Suositusten mukainen hoitokäytäntö toteutuu vain osittain. Noin neljäsosalle potilaista tehtiin välitön pallolaajennus ja lähes 10 % jäi ilman reperfuusiota, vaikka jälkikäteen tarkastellen se olisi kuulunut heidän hoitoonsa.
- Hoitoviiveiden lyhentämiseksi tarvitaan ennalta suunniteltuja paikallisia hoitoketjuja, jotka takaavat hoidon aloituksen riittävän ajoissa.
- 1
- Boersma E, Maas AC, Deckers JW, Simoons ML. Early thrombolytic treatment in acute myocardial infarction: reappraisal of the golden hour. Lancet 1996;348:771-5.
- 2
- Cannon CP, Gibson CM, Lambrew CT ym. Relationship of symptom-onset-to-balloon time and door-to-balloon time with mortality in patients undergoing angioplasty for acute myocardial infarction. JAMA 2000;283:2941-7.
- 3
- Antman EM, Anbe DT, Armstrong PW, Bates ER ym. ACC/AHA guidelines for the management of patients with ST-elevation myocardial infarction; A report of the American College of Cardiology/American Heart Association Task Force on Practice Guidelines (Committee to Revise the 1999 Guidelines for the Management of patients with acute myocardial infarction). J Am Coll Cardiol 2004;44:E1-11.
- 4
- Silber S, Albertsson P, Aviles FF ym. Task Force for Percutaneous Coronary Interventions of the European Society of Cardiology. Guidelines for percutaneous coronary interventions. The Task Force for Percutaneous Coronary Interventions of the European Society of Cardiology. Eur Heart J 2005;26:804-47.
- 5
- Rossinen J, Viita J, Nieminen MS, Lassila R. Uhkaavan transmuraalisen sydäninfarktin hoitoon liittyvät vuotokomplikaatiot. Suom Lääkäril 2005;60:1263-7.
- 6
- Boden WE, Eagle K, Granger CB. Reperfusion strategies in acute ST-segment elevation myocardial infarction: a comprehensive review of contemporary management options. J Am Coll Cardiol 2007;50:917-29.
- 7
- . Jollis JG, Roettig ML, Aluko AO ym. Reperfusion of Acute Myocardial Infarction in North Carolina Emergency Departments (RACE) Investigators. Implementation of a statewide system for coronary reperfusion for ST-segment elevation myocardial infarction. JAMA 2007;298:2371-80.
- 8
- Bassand JP, Danchin N, Filippatos G ym. Implementation of reperfusion therapy in acute myocardial infarction. A policy statement from the European Society of Cardiology. Eur Heart J 2005;26:2733-41.
- 9
- Widimsky P, Zelizko M, Jansky P, Tousek F, Holm F, Aschermann M, CZECH investigators. The incidence, treatment strategies and outcomes of acute coronary syndromes in the "reperfusion network" of different hospital types in the Czech Republic: results of the Czech evaluation of acute coronary syndromes in hospitalized patients (CZECH) registry. Int J Cardiol 2007;119:212-9.
- 10
- Clemmensen P, Sejersten M, Sillesen M, Hampton D, Wagner GS, Loumann-Nielsen S. Diversion of ST-elevation myocardial infarction patients for primary angioplasty based on wireless prehospital 12-lead electrocardiographic transmission directly to the cardiologist's handheld computer: a progress report. J Electrocardiol 2005;38:194-8.
- 11
- Nikus KC, Eskola MJ, Virtanen VK ym. Mortality of patients with acute coronary syndromes still remains high: a follow-up study of 1188 consecutive patients admitted to a university hospital. Ann Med 2007;39:63-71.
- 12
- Mandelzweig L, Battler A, Boyko V ym. Euro Heart Survey Investigators. The second Euro Heart Survey on acute coronary syndromes: Characteristics, treatment, and outcome of patients with ACS in Europe and the Mediterranean Basin in 2004. Eur Heart J 2006;27:2285-93.
- 13
- Menssen KM, Henry TD, Unger BT ym. Emergency medical services utilization in ST-elevation myocardial infarction: significant urban versus rural differences. Circulation 2007;116:940.
- 14
- Caldwell MA, Miaskowski C. Mass media interventions to reduce help-seeking delay in people with symptoms of acute myocardial infarction: time for a new approach? Patient Educ Couns 2002;46:1-9.
- 15
- Van de Werf F, Ardissino D, Betriu A ym. Task Force on the Management of Acute Myocardial Infarction of the European Society of Cardiology. Management of acute myocardial infarction in patients presenting with ST-segment elevation. The Task Force on the Management of Acute Myocardial Infarction of the European Society of Cardiology. Eur Heart J 2003;24:28-66.
- 16
- Luukkanen M, Elomaa T, Voipio-Pulkki LM, Reitala J. Sydäninfarktin liuotushoidon viiveet taajamassa ja haja-asutusalueella. Suom Lääkäril 2003;58:1027-31.
English summary: INCIDENCE AND TREATMENT OF ST-ELEVATION MYOCARDIAL INFARCTION IN FOUR HOSPITAL DISTRICTS: STEMI-2005 STUDY
Background
According to international guidelines, primary percutaneous coronary intervention is the preferred reperfusion strategy in acute ST-elevation myocardial infarction. Alternatively, thrombolytic therapy may be considered in patients with less than three hours from symptom onset. In many countries, regional or even national ST-elevation myocardial infarction networks have been organized with the aim of minimizing treatment delays.
Methods
In 2005 data on the incidence, demographics, treatment strategies and delays were collected for consecutive ST-elevation myocardial infarction patients in four hospital districts during a six-month period.
Results
The incidence of hospitalization for ST-elevation myocardial infarction in the whole study population was 60 per 100.000 inhabitants. The median age of the study population was 71 years. The mean delay from symptom onset to first medical contact was 75 minutes, with this delay doubled in the patients who sought help on their own initiative compared to those who called an ambulance. Thrombolytic therapy alone was the preferred reperfusion therapy in 63% of the patients, and 82% of the patients received either thrombolytic therapy or primary percutaneous intervention. Initiation of thrombolytic therapy within 30 minutes, according to guidelines, was achieved in 36% of the patients, and correspondingly, every fourth patient had primary percutaneous intervention within 90 minutes,
Conclusions
In general, the rate of reperfusion therapy was acceptable and the preferred mode of therapy was fibrinolysis; this is not in accordance with international guidelines. Regional networks to improve quality of care of ST-elevation myocardial infarction are needed. The aim of the networks should be to provide therapy that is as equal as possible to all patients irrespective of place of living and time of symptom onset. The relatively small number of patients and long distances pose challenges to the development of a 24/7 service covering the whole country.
